Vaikka turnajaiskentällä hajosi niin haarniskoita kuin miekkojakin ja koettiin kolauksia niin kypärään kuin kunniaankin, suurin taistelu käytiin kuitenkin turnajaiskentän laidoilla järveltä nousseita, hyytäviä usvia vastaan. Syksyn autereiset sormet kun yrittivät kietoutua tiukasti turnajaisyleisön kaulan ympärille, tunkeutua luihin ja ytimiin tukahduttaen sielusta pienimmänkin uskon siihen, että enää ikinä voisi tuntea lämpöä. Useat villaiset vaatekerrokset, ylimääräiset viitat, viltit ja turkikset sekä ennen kaikkea ystävällisyys, välittäminen ja muista huolehtiminen olivat aseinamme, kun yritimme yhdessä torjua kylmiä usvan henkiä nitistämästä meitä. Oli lämmittävää katsella, miten drachenwaldilaiset huolehtivat toisistaan ja lainasivat viittansa ja tumppunsa niille, jotka niitä enemmän tarvitsivat. Paroniparin takana hovineitopassissa pönöttäessä meillekin syntyi idea turkisvuoratusta partletista. Jännästi. Kaikkea sitä ehdimmekin suunnitella, vaikka suurimman osan ajasta olimme vain huolissamme paronista ja paronittarestamme, jotteivät heidän ylhäisyytensä paleltuisi tyystin.
Mittelö kentällä oli hurja ja vaiheikas. Toinen toistaan uljaammat taistelijat haastoivat toisensa, ja aarnimetsäläisten suureksi iloksi ja ylpeydeksi Drachenwaldin kruunua tavoitteli useampikin miekkataituri paronikunnastamme. Käsityöillassa maalatut kannustusliput liehuivat niin ahkerasti innokkaiden kannustusjoukkojen käsissä, että lippuparat päätyivät repsahtaneina korjattaviksi, jotta ne kestävät taas seuraavan mahtavan koetuksen. Jännittävän kilvan päätteeksi Drachenwaldilla oli uudet kruununperilliset. Kruununprinssi ja -prinsessa löydettiin sankan sumun keskeltäkin - ei edes läpitunkematon usva voinut heidän hohdettaan piilottaa! Vivant!
Hoveissa oli pimeää ja tunteikkaita tunnustuksia. Oli kaikkea virvaliekeistä vigiliaan. Hovin jälkeen saimme juhlistaa uusia kruununperillisiä ja kaikkia hovissa palkittuja maittavan pitoruoan äärellä. Antaisin melkein mitä vain saadakseni vielä lisää ensimmäisen kattauksen taivaallisen maukkaita kanapiirakoita! Miten sellaista ruokaa voi edes olla olemassa... Hunajaporkkanat olivat toinen suosikkini. Joanne herkutteli mureaakin mureammalla karjunposkella. Ruokaa oli kerrankin sopivasti, ja pitosalista ei tarvinnut kieriä pois ähkystä kivistävää vastaa valitellen. Mutta mainitsinko jo ne kanapiiraat...? Niitä olisin voinut syödä vielä vaikka tusinan ja haljeta sitten onnellisena.
Tutustuin vähän uusiin ihmisiin, mikä oli mukavaa. Teloin itseäni toikkaroidessani puolisokeana pimeässä, mikä taas ei ollut niin mukavaa. Vaikka jalkaa kivistikin penkkien hyökättyä sen kimppuun väkivaltaisesti ja taklattua minut lattialle letkeästi kuin hylkeen, oli pakko päästä tanssimaan, kun kerrankin tanssia oli tarjolla. Opin uuden tanssinkin nimeltä Petite rose. Pitkä ja kiireinen päivä kuitenkin vaati veronsa, ja nukkumaan oli pakko käydä ihmisten aikoihin. Vaikka järvikin näytti kutsuvalta, päivän viluttavien kokemusten ja veteläksi vetäneen väsymyksen kourissa tein järkevän päätöksen enkä pulahtanut yöuinnille ja saunaan.
Opin taas paljon uutta hovineitona toimimisesta, ja se on edelleen kivaa. Kello on osoittautunut hovineidon tärkeimmäksi työkaluksi tarjottimen ja tiskiharjan lisäksi. Kamarirouva Joannen aikataulusulkeiset ennen tapahtumaa olivat avuksi kokonaisuuden hahmottamiseksi, ja muistivihkoon raapustetut tapahtuma-aikataulu ja hovineidolliset muistiinpanot auttoivat pysymään oikealla polulla tiukemmissakin kurveissa. Aina löytyy hiottavaa, mutta ainakin seuraavaksi tiedämme, mistä hinkata ja puunata, jotta paronillinen palveluskunta toimisi kuin öljytty vinttikoira pelästyneen pupun perässä ja pupu olisi höyryävänä tarjottimella, ennen kuin heidän ylhäisyytensä edes huomaavat haluavansa pupua päivälliseksi.
Huomenna tämä hovineitokaksikko suuntaa heti metsästämään. Turkisvuorattu partletti, täältä tullaan! Näitä hovineitoja ei enää kylmyys kangista kohmeisiksi liikkeissään tahi ajatuksissaan. Ai, pitikö meidän tehdä 1910-luvun iltapuvutkin vielä itsenäisyyspäiväksi...?
Erään paronillisen hovineidon muistiinpanoja
Hovineitokopassa on hyvä olla:
 |
| Kamarirouvallakin on aikaa syödä. |
- kello: hovineidon tärkein työkalu. Muuten kukaan ei ole koskaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
- muistikirja: hovineidon ulkoinen muisti, joka pitää oikealla polulla kaikessa vilskeessä
- tiskiharja: koska hovineidot tarvitsevat kättä pitempää. Hovineidon tiskiharja on miekkaa mahtavampi.
- neulakirja: pukuneula, hakaneula, ompeluneula, huntuneula... Neulakirjan lehdiltä löytyy pelastus pukeutumisen piukkoihin paikkoihin.
- keksejä ja rusinoita: toimivat paronillisen jälkikasvun lahjomisessa ja pitävät paronilliset ylhäisyydet hyvällä tuulella. (Ja aina voi vähän syödä kuormasta, jos sattuu olemaan niin mukavan paroniparin palveluksessa kuin meillä on onni olla.)
- suklaata ja kahvijuomaa: hovineitojen yleinen polttoaine, muista tankata säännöllisesti!
- rinkeli: jaettavaksi kamarirouvan kanssa aamupalaksi keittiön takana, kun ylhäisyydet vielä nukkuvat ja palveluskunta pukeutuu
- käsivoide: jotta tiskaamisesta karheat kädet eivät raavi paronillisia silkkejä vaan hovineitojen rähmäkäpälät pysyvät pehmoisina
