Talvipäivä kartanolla

Helmikuinen päivä. Lumihanki hohteli valkoisena. Keltainen kartano nökötti talvisen puiston keskellä ja kutsui pois pakkasesta ompelusten ääreen. Oli 1700-luvun loppu. Suuressa maailmassa kuohui: Amerikan vapaussota oli juuri päättynyt, ja Ranskassa kytivät vallankumouksen siemenet. Mutta mitäpä siitä olisi tiedetty pienessä kartanossa Ruotsin itäisissä osissa, vastaperustetussa Tammerforsin kaupungissa! Oli mitä oivallisin päivä kokoontua ystävien kesken vaihtamaan kuulumisia, suihkimaan neulalla kirkkaan talvipäivän valossa, verryttelemään ompelemisen puuduttamia jäseniä tanssimestarin uusien tuliaisten parissa ja kuulemaan viimeisimmät uutiset ja juorut iltapäiväteen äärellä. Ehkäpä vielä yksi pikkuleipä?

Järjestimme Haiharan kartanolla talvipäivän 1700-luvun tyyliin. Ajattelimme, että kerrankin olisi mukava järjestää pieni ja vaivaton tapahtuma, jossa ei tarvitsisi osallistujan sen enempää kuin järjestäjänkään juosta pää kolmantena jalkana. Perinteiset keväiset naamiohuvit järjestettäisiin taas huhtikuussa pääsiäisen jälkeen. Talven aikana oli ilmestynyt uusia, kiinnostuneita harrastajia, jotka pähkäilivät pukujensa parissa. Vanhemmillakin harrastajilla olisi kuitenkin aina jotain työn alla. Sovitusapua olisi yleensä aina hankalasti saatavilla. Joskus tarvitsisi hieman painostusta ja vain käsitöille omistettua aikaa, jotta saisi tartuttua siihen jo kauan kaapissa tai ompelukorissa lojuneeseen, keskeneräiseen projektiin. Niinpä päätimme, että helmikuinen talvipäivä olisi loistava tilaisuus kokoontua yhteen käsitöiden äärelle, auttaa kavereita ja vaihtaa kuulumisia, joita ei tanssiaisten hulinassa usein ehdi vaihtaa kovin kummoisesti. Samalla saisimme oivan tilaisuuden harjoitella uusia tansseja vallankumouksellisiin naamiotanssiaisiimme. Yksinkertaista ruokaa ja yksinkertaisia hupeja.

Millä rikkoa hiljaiset hetket, kun kaikki ovat syventyneet käsitöihinsä? Vaikka tiesimme, että painostavan hiljaisia hetkiä tuskin tulisi puheliaassa seurassa, päätimme silti varautua. Valistusajalta on paljon mielenkiintoista kirjallisuutta, ja sitä penkoessa usein hämmästyy, miten vanhoja jotkin ajatukset ovat. Listasimme suurten valistusajattelijoiden teoksia ja etsimme niitä PIKI-tietokannasta paikantaaksemme ne.

Iloisin ja hämmästyttävin yllätys oli Voltairen Mikromegas: filosofista scifiä vuodelta 1752! Mikromegas on siriuslainen herrasmies, joka karkoitetaan hovista sopimattomaksi ja harhaopilliseksi katsotun hyönteistutkimuksensa vuoksi. Hän päättää lähteä täydellistämään sielun ja sydämen viisauttaan matkustamalla avaruuden syrjäisiin kolkkiin. Siriuslainen jättiläinen päätyy saturnuslaisen matkakumppaninsa kanssa hyvin syrjäiseen, piskuiseen paikkaan - nimittäin Maahan Pohjanlahden perukoille vuonna 1732! Eli ihan tähän kulmille suorastaan, ainakin jättiläisen näkökulmasta. Mikromegas oli loistavaa luettavaa. Se oli riemastuttavaa pohdintaa elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta, nautinnollista piikittelyä Voltairen aikalaisille ja hyvin kantaaottavaa tekstiä. Kaikki tämä pikkiriikkisessä kirjassa, jonka lukaisee hetkessä.

Lounassoppaa Ludvig XV:n keittiömestarin tapaan.

Teetä ja pikkuleipiä, kenties? 

Kun sielua ravittiin valistusajattelijoiden suurilla pohdinnoilla, maarua hellivän lounaan taioimme Ludvig XV:n (1710-1774) keittiömestarin Keittotaidon kannettavasta käsikirjasta. Julienne on vihanneskeitto, jota keittiömestari mainostaa erittäin ravitsevana ja jonka ohje alkaa käytännössä sanoin "ota lihaa..." Valitsimme lihaksi kanan, koska peltopyitä ei juuri sattunut juoksentelemaan pihalla. Kana keitettiin yrttien ja juuresten kera, eikä keittoon tullut yrttien lisäksi muuta maustetta kuin suolaa. Helppoa, yksinkertaista ja ravitsevaa ja näytti lautasellakin kivalta.

Tottahan toki tarjoilimme myös iltapäiväteen. Iänikuisen piimäkakun (kaikessa yksinkertaisuudessaan bravuurini) lisäksi tarjoilimme marenkeja sekä suolaista piirakkaa. Piirakan risteytimme Ludden keittiömestarin kirjan pinaattipiirakan ja juustopiirakan ohjeista, ja lopputulos oli pinaatti-juustopiirakka. Koska sosiétéemme on sangen kuuluisa skandaaleistaan ja vaarallisesta elämästään, uhmasimme kuninkaan asettamaa kahvikieltoa ja tarjoilimme myös kahvia! Teen aikana jaoimme myös maailman kuohuvia uutisia Englannin Ameriikan siirtokunnista ja Ranskan nousevista myllerryksistä. Kielletyn kahvin aromien lisäksi ilmassa tuntui leijailevan myös kiellettyjen ajatusten painostava houkutus. Ojennukseksemme meille luettiin myös englantilaisen saarnasmiehen käännettyjä saarnoja tyttöjen koulutuksesta, mihin mamselli Sand tosin napakasti vastasi lukemalla Mary Wollstonecraftin Naisten oikeuksien puolustuksesta.

La Boulangèressa laukataan.

La Boulangèren pyörteissä, joita sitten piisaakin pyörryksiin asti.

The Marsellois - Aivan kuin olisin kuullut
tämän sävelmän jossain muuallakin?

Tanssimestarimme M. de Champsney oli kierrellyt pitkin Eurooppaa tutkimassa tanssien uusimpia ja muodikkaimpia tuulia (vaikka luulemme, että tosiasiassa hän oli sulkeutunut kammioonsa tutkimaan ja rekonstruoimaan uusia tansseja). Me saimme kuulla epäilemättä hieman liioiteltuja tarinoita Pariisin ja Lontoon seurapiirien juhlista ja pääsimme nauttimaan tanssimestarin tuliaisista. La Boulangère oli kuulemma Pariisin ja Lontoon tanssiaisten viimeinen tanssi, eirttäin suosittu ja mainittu jopa Jane Austenin kirjoissa. Tämän pyörryttävän kotiljongin suosion syytä pikkutunneilla ei tarvitse arvailla: kaikessa pyörimisessään se on oiva tanssi saattamaan mahdollisesti hieman humaltuneita tanssijoita sylikkäin. Tämän hengästyttävän kotiljongin jälkeen saimme tanssia The Marsellois -nimistä solatanssia huvittavaa, harmittomaan, pieneen sävelmään, jossa oli kyllä etäisesti jotain kovin tuttua ja hieman vaarallinen kaiku.

Vallankumous-Norppa

Päivän tärkein ohjelma muodostui käsitöiden ympärille. Keväiset naamiohuvithan ovat jo aivan nurkan takana, ja niitä varten yhdellä jos toisellakin oli kaikenlaista pientä ja isompaa ommeltavaa. Tahdoimme antaa aloittelevillekin harrastajille tilaisuuden kokoontua ompelemaan ja saada apua sitä tarvitessaan. Kaavoitus- ja sovitusavusta oli hyötyä kokeneemmillekin harrastajille. Jos nyt ei kuitenkaan sattunut olemaan mitään käsityötä mukana, olimme hankkineet tarvikkeita oman vallankumouskokardin askartelemiseen. Kokardi voi osoittautua erittäin hyödylliseksi kapistukseksi naamiohuveissa: voihan se auttaa kantajaansa välttämään Madame Guillotinen kuolettavat suudelmat. Keikarimainen Magnus-herra, joka säihkyvissä silkeissään herättää varmasti tasavaltalaismielisten huomion, tosin sujautti kokardinsa taskuun. Aikooko Magnus käyttää sitä kenties vain liikkuessaan epämääräisillä kaduilla tai niin myöhään illalla, että on vaarassa joutua rojalistien verta janoavien tasavaltalaisten piirittämäksi?

Henkeen ja vereen vallankumouksellinen, assassiininakin vallankumouksen tyrskyissä seikkaileva Norppamme askarteli itselleen ja assassiinilleen trikolorikokardin. Lisäksi Norpalle kaavoitettiin korsettia, joten luvassa on ensimmäinen oma 1700-luvun puku naamiohuveihin. Muitakin upeita suunnitelmia on jo tehty Norpan 1700-luvun vaatekaappia silmällä pitäen. Vinkkiä voi vilkaista Joannen piirtämästä joulutervehdyksestämme.

Illan tullen virittelimme myös pelipöytää. Cuckoo-kortit olivat jälleen löytäneet tiensä kartanolle, ja niinpä istahdimme pelaamaan hyvässä seurassa. Cuckoo on hauska ja yksinkertainen korttipeli, joka sopii hyvin seurustelun lomaan. Jopa minä, joka olen korttipeleissä täysi käsi, osaan pelata Cuckoota, kunhan säännöt kerrataan tai pelikertojen välissä ei ole liian pitkää aikaa. Pelipöydän ympärillä olikin yllättävän hauskaa pitkästä aikaa.

Päivässä hienointa oli, että mukana oli aivan uusia harrastajia sekä kaukaisia vieraita ja ystäviä, joita näkee aivan liian harvoin. Ilman tanssiaistungosta ja -kiirettä oli kerrankin aikaa jutella enemmän ihmisten kanssa. Lisäksi ehdimme käydä ottamassa valokuvia ulkosalla kirpeässä, aurinkoisessa pakkassäässä. Muhvi olisi ollut äärimmäisen hyvä olla mukana, mutta tietenkin se oli unohtunut kotiin, ja viittaa ei tietenkään jaksanut edes harkita raahaavansa kartanolle, kun eihän ulkona nyt niin pitkään menisi eikä siellä niin kylmä olisi. Hah, niin varmaan...! Norppa-paran räpylät mahtoivat olla aivan jäässä kuvaamisesta.

Päivän söpöysyliannostuksesta ja iloisesta yllätyksestä vastasivat kartanon puistossa ulkoilleet kaksi corgia. Liimauduimme ikkunaan ihastelemaan lumessa loikkivia hörökorvia, ja eivätkös söpöliinit huomanneet meidät ja juosseet kartanon takapihan ovelle kerjäämään rapsutuksia. Lumisia portaita ylös loikkivat corgi ja corginpentu olivat aivan liian suloisia. Pitihän vesseleitä hieman ovenraosta paijata, kun oven takaa niin suloisesti killittivät.

Kaiken kaikkiaan talvipäivä tuntui onnistuneelta tapahtumalta. Toki olisin voinut muistaa pakata tarjoiluastiat mukaan, mutta onneksi norppamobiili kiidätti meidät noutamaan kipot ja kulhot pöytään ennen lounaskattausta. Ruoka oli kuitenkin ajoissa (jopa etuajassa), ja sitä oli riittävästi. Tunnelma oli rauhallinen, puheensorinaa ja naurua riitti, ja vieraat tuntuivat viihtyvän. Onneksi tapaamme monia vieraistamme pian uudestaan huhtikuun naamiohuveissa. Tai mistäs me sen tiedämme, keitä naamioiden takana piilotteleekaan...

Ompelukseen uppoutuneena.

Kukkuu! Kurkkiva aikamatkaaja.

Kaihoisa Norppa.

Kartanon portailla.

Emme ole uteliaita, vain tiedonjanoisia. 

Täältä kuuluu outoja ääniä... 

Seikkailijattaret vaanivat tuulimyllyä.

Kuvat: Norppa ja Aïda

Kuplii 2016: River Song -kaappicosplay ja hajanaisia ajatuksia conista ja cossaamisesta

Koska Tampere Kuplii on taas aivan pian, ehkä vihdoinkin olisi aika saada tehtyä osaltani päivitys viime vuoden Kupliin sunnuntailta. Se sunnuntai oli minulle melko tärkeä, koska minä uskalsin ja olen yhä ylpeä siitä. Keräsin rohkeuteni ja cossasin ensimmäistä kertaa. Lauantaina tassuttelin ujosti ja jokseenkin tunnistamattomasti Time Lord Academyn prydonialaisen opiskelijan kaavuissa. Kaapuiltuani pahimman jännityksen pois lauantaina, sunnuntaille piti jo keksiä jokin suurempi haaste.

Eräänä unettomana yönä makasin valveilla ja pohdin cossaamista, elämää, maailmankaikkeutta ja kaikkea. Cossaaminen vaikutti ihan jännältä. Asut näyttivät coneissa aina hauskoilta. Tapahtumiin olisi kiva mennä muissa kuin tavan rötkyissä. Mutta enhän minä uskaltanut! Mietin, miksi suhtauduin niin varauksella cossaamiseen ja cossaajiin yleensä. Olinhan minä tottunut pukuiluun jo historian elävöittämisen parissa. Minulle ei ollut ongelma esiintyä julkisesti oudoissa asuissa. Tukholman metrossa rokokoopuvussa - tehty! Lopulta tulin siihen tulokseen, että vaikka elävöittäessä tavoitellaan tiettyä lookia, liikkumavaraa on silti paljon ja tarkoituksena on kuitenkin vain siirtää itsensä menneille ajoille. Elävöittäessä yleisö ei yleensä tiedä, miltä jonkin pitäisi näyttää, koska kaikki ennen mummon syntymää on iloisesti keskiaikaa. Kun on pitkät helmat, on automaattisesti joko noita tai prinsessa. Virheet saa helposti anteeksi, koska muut kuin toiset elävöittäjät niitä tuskin edes näkevät. Cosplayssä hahmo taas on tunnettu, ja koen ulkonäköpaineet suuremmiksi. Hahmoon liittyen on paljon odotuksia ja mielipiteitä: Miltä hahmon pitäisi näyttää? Millainen hahmo on? Pelkäsin - ja pelkään edelleenkin - ihmisten kommentteja. Pelkään, että yksityiskohtiin takerrutaan ja että saan kuulla ilkeitä huomautuksia.

Tuskastelin aikani ja siinä valvoessani sisuunnuin: Keksin, että kaapissani olisi kaikki tarpeellinen River Song -kaappicossiin (ja myös 11. Tohtorin naisversioon, mutta ei mennä siihen). Vähät siitä, etten koskaan voisi olla yhtä upea kuin Alex Kingston! Sitten minun piti vain keksiä jokin sopiva tilaisuus ja kerätä rohkeuteni ulkoiluttaa kaappi-Riveriä. Tampere Kuplii sopi mainiosti: pienehkö ja kotoisa tapahtuma, jossa on turvallinen ilmapiiri.

Mitä kaapista sitten löytyi tuona omituisena, unettomana yönä? Takki oli vanha välikelintakkini lukioajoilta. Kymmenessä vuodessa se oli muuttunut hieman tiukaksi, mutta meni sentään vielä kiinni. Takin alle puin seikkailuhenkisen, beigen puuvillapaitapuseron, vaikkei se mihinkään näkyisikään. Vöitä minulle oli kertynyt varastoon sen verran, että oli varaa valita. Myös steampunk-varustevyöni pääsi mukaan. Sininen muistikirja sujahti varustevyön taskuun. Riverin äänimeisseli oli ollut jouluna kuustani koristamassa. Saappaat olivat omat talvisaappaani, jotka olin juuri saanut ortopediseltä suutarilta. Housuja minulla ei ollut, koska en omista juurikaan muita housuja pyjamanpöksyjen ja erityisen viehkeiden kotilökäreiden lisäksi. Olin saappaiden innoittamana muutenkin harkinnut ostavani pitkästä aikaa housut, joten marssin perusrätti-et-lumppuliikkeeseen ja ostin pillipöksyt. Ostosreissu oli... öh, seikkailu? En yleensä osta vaatteita H&M:stä ja olin vuosikymmenessä ehtinyt unohtaa, miten housuja ostetaan ja sovitetaan. Sitten vain oma tukka foliohattukäkkärälle, ja se olisi siinä - melko pikainen kaappi-River. Okei, fuskasin housujen kanssa, mutta onko se paha? Sain mielestäni kasaan oikein kivan kokonaisuuden Pandorica Opens -hengessä.

Tampereen kuplivaisena sunnuntaina purin hammasta, keräsin kaiken rohkeuteni, poljin perfektionismini maanrakoon, rullasin tukan auki foliokypärästä ja kiskoin Riverin kuteet niskaani. Jännityksen oireet iskivät saman tien, kun olisi pitänyt astua ulos ovesta. Vatsaa väänsi, ja tärisin. Olin aivan hermona. Tukka meni huonosti, koska en osaa tehdä kuin ponnarin itselleni. Kaikki oli muutenkin huonosti. Pelotti, ja halusin sittenkin vain vaihtaa vaatteet ja piiloutua massaan, mutta kello oli liikaa ja oli pakko juosta bussiin. Tupuna kirjaimellisesti pidätteli bussia, kun minä juoksin myöhässä pysäkille sovittaen ylleni kädet täristen jo kerran pois otettua varustevyötä.

Ei se sitten loppujen lopuksi ollut niin kamalaa. Tiedän, etten ollut täydellinen, mutta karu fakta on, etten ole Alex Kingston. Minä olen vain minä. Sydämeni suli täysin, kun ehkä juuri ja juuri kouluikäinen tyttö tuli kysymään, saisiko hän ottaa minusta kuvan. Kaikista hauskinta oli kuitenkin hassutella kavereiden kanssa. Riverkin tahtoi kiihkeästi tutustua assassiiniin, koska oli kuullut hieman huhuja, että varsin pätevä huppuhemmo oli viettänyt aikaansa Aïdan kanssa. River pääsi myös monelle luennolle. Pääasiassa päivä kuluikin luentoja kuunnellen ja aina ohimennen dalekia kevyesti kurittaen.

Arvaamaton aikamatkaaja-arkeologi aamuluennolla.  

Psykopaatin aamukooma. "Mitä? Eihän tämä edes ole arkeologiaa?
Saanko jämät kahvista?" Feat. Tupunan aamukahvin jämät.
Kuva: Tupuna

"I'm River Song. Check your records again." 

Päivän urheiluna dalekinmonotusta. (Huom. Dalekia ei vahingoitettu kuvauksissa.)

Päivän huippukohtia oli totta kai dalekin kohtaaminen. Olen aivan täysin rakentajan fani. Niin kuin olen kaikkien taitavien ihmisten. Oli riemastuttavaa loikata dalekin eteen. Jestas, että tuntui hyvältä pistää dalek anomaan armoa. Oli sangen nautinnollista kuulla, miten se aneli edessäni. Ah! Taisin todella löytää sisäisen Riverini.

"Hello!"
"No, not you again! Mercy!"
"Say it again!"
"Mercy!"
"Louder."
"Mercy!"

Tuolloin harmittelin syvästi, ettei minulla ollut alfamesoniasetta vaan vain vikisevä äänimeisseli. Mutta ei hätää, dalek, nykyään kotelossa lepää alfamesoniase, joten odotan innolla uutta kohtaamistamme.

"Oops. It died."

Aika-akateemiset seikkailijat. Assassiini blendaa penkillä. 

Pakollinen action-posetus Norpan kanssa.

Kaikki luennot yllättivät minut positiivisesti. Ankkatohtorin Kontturin metalepsis-luento oli pohjattoman mielenkiintoinen, ja jostain syystä liikutuin lähes kyyneliin asti nähdessäni esimerkkejä lempisarjoistani valkokankaalla. Joskus tuntuu, että luen liikaa Aku Ankkaa... #Prinsessaluento (Naiskuva Disneyn klassikoissa) oli myös todella virkistävä yllätys! Rakastin näkökulmaa, sillä olen itsekin lopen kyllästynyt jatkuvaan marmatukseen siitä, miten Disney-prinsessat ovat, no, Disney-prinsessoja, passiivisia neitoja pulassa, pelkkiä objekteja ja niin edelleen. Oli vain niin mahtavaa.

Mahtavan Kupliin kruunuksi minäkin lankesin. Joanne, ystävistä katalin, johdatti minut kiusaukseen. Siinä edessäni kohosi houkutusten sarjakuvahylly, ja Joanne, tuo sarjakuvamaailmaan viekkaasti viettelevä kärmes, osoitti, että tuossahan niitä olisi hyllyssä, Sandman-albumeja. Riittää, että vain ojennat käpäläsi ja vilautat pankkikorttia, ja ne kaikki voivat olla sinun! Pian olin kahta albumia onnellisempi ja huomasin alkaneeni kerätä omaa Sandman-kokoelmaa. Ehkä Joanne ei vain enää halua, että itken ja kuolaan hänen albumeittensa väliin.

Mutta, kas, selvisin hengissä! Oli kivaa. Kukaan ei tietääkseni loukkaantunut tai pahoittanut mieltänsä olemassaolostani tai cossauskokeiluistani. Oli voimauttavaa nitistää "en ole tarpeeksi hyvä tai kaunis enkä edes näytä ihmiseltä" -ajatukset edes hetkeksi ja sen sijaan uskaltaa. Minä uskalsin! Ja yritän jatkossakin uskaltaa.