Koska Tampere Kuplii on taas aivan pian, ehkä vihdoinkin olisi aika saada tehtyä osaltani päivitys viime vuoden Kupliin sunnuntailta. Se sunnuntai oli minulle melko tärkeä, koska minä uskalsin ja olen yhä ylpeä siitä. Keräsin rohkeuteni ja cossasin ensimmäistä kertaa. Lauantaina tassuttelin ujosti ja jokseenkin tunnistamattomasti Time Lord Academyn prydonialaisen opiskelijan kaavuissa. Kaapuiltuani pahimman jännityksen pois lauantaina, sunnuntaille piti jo keksiä jokin suurempi haaste.
Eräänä unettomana yönä makasin valveilla ja pohdin cossaamista, elämää, maailmankaikkeutta ja kaikkea. Cossaaminen vaikutti ihan jännältä. Asut näyttivät coneissa aina hauskoilta. Tapahtumiin olisi kiva mennä muissa kuin tavan rötkyissä. Mutta enhän minä uskaltanut! Mietin, miksi suhtauduin niin varauksella cossaamiseen ja cossaajiin yleensä. Olinhan minä tottunut pukuiluun jo historian elävöittämisen parissa. Minulle ei ollut ongelma esiintyä julkisesti oudoissa asuissa. Tukholman metrossa rokokoopuvussa - tehty! Lopulta tulin siihen tulokseen, että vaikka elävöittäessä tavoitellaan tiettyä lookia, liikkumavaraa on silti paljon ja tarkoituksena on kuitenkin vain siirtää itsensä menneille ajoille. Elävöittäessä yleisö ei yleensä tiedä, miltä jonkin pitäisi näyttää, koska kaikki ennen mummon syntymää on iloisesti keskiaikaa. Kun on pitkät helmat, on automaattisesti joko noita tai prinsessa. Virheet saa helposti anteeksi, koska muut kuin toiset elävöittäjät niitä tuskin edes näkevät. Cosplayssä hahmo taas on tunnettu, ja koen ulkonäköpaineet suuremmiksi. Hahmoon liittyen on paljon odotuksia ja mielipiteitä: Miltä hahmon pitäisi näyttää? Millainen hahmo on? Pelkäsin - ja pelkään edelleenkin - ihmisten kommentteja. Pelkään, että yksityiskohtiin takerrutaan ja että saan kuulla ilkeitä huomautuksia.
Tuskastelin aikani ja siinä valvoessani sisuunnuin: Keksin, että kaapissani olisi kaikki tarpeellinen River Song -kaappicossiin (ja myös 11. Tohtorin naisversioon, mutta ei mennä siihen). Vähät siitä, etten koskaan voisi olla yhtä upea kuin Alex Kingston! Sitten minun piti vain keksiä jokin sopiva tilaisuus ja kerätä rohkeuteni ulkoiluttaa kaappi-Riveriä. Tampere Kuplii sopi mainiosti: pienehkö ja kotoisa tapahtuma, jossa on turvallinen ilmapiiri.
Mitä kaapista sitten löytyi tuona omituisena, unettomana yönä? Takki oli vanha välikelintakkini lukioajoilta. Kymmenessä vuodessa se oli muuttunut hieman tiukaksi, mutta meni sentään vielä kiinni. Takin alle puin seikkailuhenkisen, beigen puuvillapaitapuseron, vaikkei se mihinkään näkyisikään. Vöitä minulle oli kertynyt varastoon sen verran, että oli varaa valita. Myös steampunk-varustevyöni pääsi mukaan. Sininen muistikirja sujahti varustevyön taskuun. Riverin äänimeisseli oli ollut jouluna kuustani koristamassa. Saappaat olivat omat talvisaappaani, jotka olin juuri saanut ortopediseltä suutarilta. Housuja minulla ei ollut, koska en omista juurikaan muita housuja pyjamanpöksyjen ja erityisen viehkeiden kotilökäreiden lisäksi. Olin saappaiden innoittamana muutenkin harkinnut ostavani pitkästä aikaa housut, joten marssin perusrätti-et-lumppuliikkeeseen ja ostin pillipöksyt. Ostosreissu oli... öh, seikkailu? En yleensä osta vaatteita H&M:stä ja olin vuosikymmenessä ehtinyt unohtaa, miten housuja ostetaan ja sovitetaan. Sitten vain oma tukka foliohattukäkkärälle, ja se olisi siinä - melko pikainen kaappi-River. Okei, fuskasin housujen kanssa, mutta onko se paha? Sain mielestäni kasaan oikein kivan kokonaisuuden Pandorica Opens -hengessä.
Tampereen kuplivaisena sunnuntaina purin hammasta, keräsin kaiken rohkeuteni, poljin perfektionismini maanrakoon, rullasin tukan auki foliokypärästä ja kiskoin Riverin kuteet niskaani. Jännityksen oireet iskivät saman tien, kun olisi pitänyt astua ulos ovesta. Vatsaa väänsi, ja tärisin. Olin aivan hermona. Tukka meni huonosti, koska en osaa tehdä kuin ponnarin itselleni. Kaikki oli muutenkin huonosti. Pelotti, ja halusin sittenkin vain vaihtaa vaatteet ja piiloutua massaan, mutta kello oli liikaa ja oli pakko juosta bussiin. Tupuna kirjaimellisesti pidätteli bussia, kun minä juoksin myöhässä pysäkille sovittaen ylleni kädet täristen jo kerran pois otettua varustevyötä.
Ei se sitten loppujen lopuksi ollut niin kamalaa. Tiedän, etten ollut täydellinen, mutta karu fakta on, etten ole Alex Kingston. Minä olen vain minä. Sydämeni suli täysin, kun ehkä juuri ja juuri kouluikäinen tyttö tuli kysymään, saisiko hän ottaa minusta kuvan. Kaikista hauskinta oli kuitenkin hassutella kavereiden kanssa. Riverkin tahtoi kiihkeästi tutustua assassiiniin, koska oli kuullut hieman huhuja, että varsin pätevä huppuhemmo oli viettänyt aikaansa Aïdan kanssa. River pääsi myös monelle luennolle. Pääasiassa päivä kuluikin luentoja kuunnellen ja aina ohimennen dalekia kevyesti kurittaen.
Päivän huippukohtia oli totta kai dalekin kohtaaminen. Olen aivan täysin rakentajan fani. Niin kuin olen kaikkien taitavien ihmisten. Oli riemastuttavaa loikata dalekin eteen. Jestas, että tuntui hyvältä pistää dalek anomaan armoa. Oli sangen nautinnollista kuulla, miten se aneli edessäni. Ah! Taisin todella löytää sisäisen Riverini.
"Hello!"
"No, not you again! Mercy!"
"Say it again!"
"Mercy!"
"Louder."
"Mercy!"
Eräänä unettomana yönä makasin valveilla ja pohdin cossaamista, elämää, maailmankaikkeutta ja kaikkea. Cossaaminen vaikutti ihan jännältä. Asut näyttivät coneissa aina hauskoilta. Tapahtumiin olisi kiva mennä muissa kuin tavan rötkyissä. Mutta enhän minä uskaltanut! Mietin, miksi suhtauduin niin varauksella cossaamiseen ja cossaajiin yleensä. Olinhan minä tottunut pukuiluun jo historian elävöittämisen parissa. Minulle ei ollut ongelma esiintyä julkisesti oudoissa asuissa. Tukholman metrossa rokokoopuvussa - tehty! Lopulta tulin siihen tulokseen, että vaikka elävöittäessä tavoitellaan tiettyä lookia, liikkumavaraa on silti paljon ja tarkoituksena on kuitenkin vain siirtää itsensä menneille ajoille. Elävöittäessä yleisö ei yleensä tiedä, miltä jonkin pitäisi näyttää, koska kaikki ennen mummon syntymää on iloisesti keskiaikaa. Kun on pitkät helmat, on automaattisesti joko noita tai prinsessa. Virheet saa helposti anteeksi, koska muut kuin toiset elävöittäjät niitä tuskin edes näkevät. Cosplayssä hahmo taas on tunnettu, ja koen ulkonäköpaineet suuremmiksi. Hahmoon liittyen on paljon odotuksia ja mielipiteitä: Miltä hahmon pitäisi näyttää? Millainen hahmo on? Pelkäsin - ja pelkään edelleenkin - ihmisten kommentteja. Pelkään, että yksityiskohtiin takerrutaan ja että saan kuulla ilkeitä huomautuksia.
Tuskastelin aikani ja siinä valvoessani sisuunnuin: Keksin, että kaapissani olisi kaikki tarpeellinen River Song -kaappicossiin (ja myös 11. Tohtorin naisversioon, mutta ei mennä siihen). Vähät siitä, etten koskaan voisi olla yhtä upea kuin Alex Kingston! Sitten minun piti vain keksiä jokin sopiva tilaisuus ja kerätä rohkeuteni ulkoiluttaa kaappi-Riveriä. Tampere Kuplii sopi mainiosti: pienehkö ja kotoisa tapahtuma, jossa on turvallinen ilmapiiri.
Mitä kaapista sitten löytyi tuona omituisena, unettomana yönä? Takki oli vanha välikelintakkini lukioajoilta. Kymmenessä vuodessa se oli muuttunut hieman tiukaksi, mutta meni sentään vielä kiinni. Takin alle puin seikkailuhenkisen, beigen puuvillapaitapuseron, vaikkei se mihinkään näkyisikään. Vöitä minulle oli kertynyt varastoon sen verran, että oli varaa valita. Myös steampunk-varustevyöni pääsi mukaan. Sininen muistikirja sujahti varustevyön taskuun. Riverin äänimeisseli oli ollut jouluna kuustani koristamassa. Saappaat olivat omat talvisaappaani, jotka olin juuri saanut ortopediseltä suutarilta. Housuja minulla ei ollut, koska en omista juurikaan muita housuja pyjamanpöksyjen ja erityisen viehkeiden kotilökäreiden lisäksi. Olin saappaiden innoittamana muutenkin harkinnut ostavani pitkästä aikaa housut, joten marssin perusrätti-et-lumppuliikkeeseen ja ostin pillipöksyt. Ostosreissu oli... öh, seikkailu? En yleensä osta vaatteita H&M:stä ja olin vuosikymmenessä ehtinyt unohtaa, miten housuja ostetaan ja sovitetaan. Sitten vain oma tukka foliohattukäkkärälle, ja se olisi siinä - melko pikainen kaappi-River. Okei, fuskasin housujen kanssa, mutta onko se paha? Sain mielestäni kasaan oikein kivan kokonaisuuden Pandorica Opens -hengessä.
Tampereen kuplivaisena sunnuntaina purin hammasta, keräsin kaiken rohkeuteni, poljin perfektionismini maanrakoon, rullasin tukan auki foliokypärästä ja kiskoin Riverin kuteet niskaani. Jännityksen oireet iskivät saman tien, kun olisi pitänyt astua ulos ovesta. Vatsaa väänsi, ja tärisin. Olin aivan hermona. Tukka meni huonosti, koska en osaa tehdä kuin ponnarin itselleni. Kaikki oli muutenkin huonosti. Pelotti, ja halusin sittenkin vain vaihtaa vaatteet ja piiloutua massaan, mutta kello oli liikaa ja oli pakko juosta bussiin. Tupuna kirjaimellisesti pidätteli bussia, kun minä juoksin myöhässä pysäkille sovittaen ylleni kädet täristen jo kerran pois otettua varustevyötä.
Ei se sitten loppujen lopuksi ollut niin kamalaa. Tiedän, etten ollut täydellinen, mutta karu fakta on, etten ole Alex Kingston. Minä olen vain minä. Sydämeni suli täysin, kun ehkä juuri ja juuri kouluikäinen tyttö tuli kysymään, saisiko hän ottaa minusta kuvan. Kaikista hauskinta oli kuitenkin hassutella kavereiden kanssa. Riverkin tahtoi kiihkeästi tutustua assassiiniin, koska oli kuullut hieman huhuja, että varsin pätevä huppuhemmo oli viettänyt aikaansa Aïdan kanssa. River pääsi myös monelle luennolle. Pääasiassa päivä kuluikin luentoja kuunnellen ja aina ohimennen dalekia kevyesti kurittaen.
 |
| Arvaamaton aikamatkaaja-arkeologi aamuluennolla. |
 |
| Psykopaatin aamukooma. "Mitä? Eihän tämä edes ole arkeologiaa? Saanko jämät kahvista?" Feat. Tupunan aamukahvin jämät. Kuva: Tupuna |
 |
| "I'm River Song. Check your records again." |
 |
| Päivän urheiluna dalekinmonotusta. (Huom. Dalekia ei vahingoitettu kuvauksissa.) |
Päivän huippukohtia oli totta kai dalekin kohtaaminen. Olen aivan täysin rakentajan fani. Niin kuin olen kaikkien taitavien ihmisten. Oli riemastuttavaa loikata dalekin eteen. Jestas, että tuntui hyvältä pistää dalek anomaan armoa. Oli sangen nautinnollista kuulla, miten se aneli edessäni. Ah! Taisin todella löytää sisäisen Riverini.
"Hello!"
"No, not you again! Mercy!"
"Say it again!"
"Mercy!"
"Louder."
"Mercy!"
Tuolloin harmittelin syvästi, ettei minulla ollut alfamesoniasetta vaan vain vikisevä äänimeisseli. Mutta ei hätää, dalek, nykyään kotelossa lepää alfamesoniase, joten odotan innolla uutta kohtaamistamme.
Kaikki luennot yllättivät minut positiivisesti. Ankkatohtorin Kontturin metalepsis-luento oli pohjattoman mielenkiintoinen, ja jostain syystä liikutuin lähes kyyneliin asti nähdessäni esimerkkejä lempisarjoistani valkokankaalla. Joskus tuntuu, että luen liikaa Aku Ankkaa... #Prinsessaluento (Naiskuva Disneyn klassikoissa) oli myös todella virkistävä yllätys! Rakastin näkökulmaa, sillä olen itsekin lopen kyllästynyt jatkuvaan marmatukseen siitä, miten Disney-prinsessat ovat, no, Disney-prinsessoja, passiivisia neitoja pulassa, pelkkiä objekteja ja niin edelleen. Oli vain niin mahtavaa.
Mahtavan Kupliin kruunuksi minäkin lankesin. Joanne, ystävistä katalin, johdatti minut kiusaukseen. Siinä edessäni kohosi houkutusten sarjakuvahylly, ja Joanne, tuo sarjakuvamaailmaan viekkaasti viettelevä kärmes, osoitti, että tuossahan niitä olisi hyllyssä, Sandman-albumeja. Riittää, että vain ojennat käpäläsi ja vilautat pankkikorttia, ja ne kaikki voivat olla sinun! Pian olin kahta albumia onnellisempi ja huomasin alkaneeni kerätä omaa Sandman-kokoelmaa. Ehkä Joanne ei vain enää halua, että itken ja kuolaan hänen albumeittensa väliin.
Mutta, kas, selvisin hengissä! Oli kivaa. Kukaan ei tietääkseni loukkaantunut tai pahoittanut mieltänsä olemassaolostani tai cossauskokeiluistani. Oli voimauttavaa nitistää "en ole tarpeeksi hyvä tai kaunis enkä edes näytä ihmiseltä" -ajatukset edes hetkeksi ja sen sijaan uskaltaa. Minä uskalsin! Ja yritän jatkossakin uskaltaa.
 |
| "Oops. It died." |
 |
| Aika-akateemiset seikkailijat. Assassiini blendaa penkillä. |
 |
| Pakollinen action-posetus Norpan kanssa. |
Kaikki luennot yllättivät minut positiivisesti. Ankkatohtorin Kontturin metalepsis-luento oli pohjattoman mielenkiintoinen, ja jostain syystä liikutuin lähes kyyneliin asti nähdessäni esimerkkejä lempisarjoistani valkokankaalla. Joskus tuntuu, että luen liikaa Aku Ankkaa... #Prinsessaluento (Naiskuva Disneyn klassikoissa) oli myös todella virkistävä yllätys! Rakastin näkökulmaa, sillä olen itsekin lopen kyllästynyt jatkuvaan marmatukseen siitä, miten Disney-prinsessat ovat, no, Disney-prinsessoja, passiivisia neitoja pulassa, pelkkiä objekteja ja niin edelleen. Oli vain niin mahtavaa.
Mahtavan Kupliin kruunuksi minäkin lankesin. Joanne, ystävistä katalin, johdatti minut kiusaukseen. Siinä edessäni kohosi houkutusten sarjakuvahylly, ja Joanne, tuo sarjakuvamaailmaan viekkaasti viettelevä kärmes, osoitti, että tuossahan niitä olisi hyllyssä, Sandman-albumeja. Riittää, että vain ojennat käpäläsi ja vilautat pankkikorttia, ja ne kaikki voivat olla sinun! Pian olin kahta albumia onnellisempi ja huomasin alkaneeni kerätä omaa Sandman-kokoelmaa. Ehkä Joanne ei vain enää halua, että itken ja kuolaan hänen albumeittensa väliin.
Mutta, kas, selvisin hengissä! Oli kivaa. Kukaan ei tietääkseni loukkaantunut tai pahoittanut mieltänsä olemassaolostani tai cossauskokeiluistani. Oli voimauttavaa nitistää "en ole tarpeeksi hyvä tai kaunis enkä edes näytä ihmiseltä" -ajatukset edes hetkeksi ja sen sijaan uskaltaa. Minä uskalsin! Ja yritän jatkossakin uskaltaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti