Humalasalon väki päätti järjestää Tervakannaksella syksyisen kokkauspäivän viime sunnuntaina, koska mikäs sen mukavampaa kuin tehdä kaveriporukalla hyvää, keskiaikaista ruokaa! Joanne oli ottanut humoraaliopin huomioon ja valinnut murkinoitavaksi mahdollisimman mausteisia, kuivia ja kuumia ruokia tasapainottamaan syksyä, tätä kylmää ja kosteaa vuodenaikaa. Nyt siis pitäisi meidän pysyä terveinä ja vetreinä, vaikka syksy kuinka yrittäisi vetää meidät kylmänkosteaan flegmaansa.
Syksyisellä ateriallamme nautimme
sahramileipää
toscanalaisia sieniä
speltti-karpalolisuketta
narutettua kanaa inkiväärikastikkeessa
bratwurstia
juustoa
jälkiruoaksi omenaista munakasta
Tyyni, poutainen syyssää suosi kokkaamistamme, ja oli hauska laittaa ruokaa idyllisen pihan suojassa. Ei ollut liian kylmäkään, joten keskiaika-/renessanssivaatteissa pärjäsi mainiosti ilman viittaa tai takkia, mikä oli varsin kätevää, kun ravasimme ruoan kanssa talon ja pihan väliä. Grillipaikan tulella valmistuivat speltti ja kana, ja näimme melkoisen bratwurstiviritelmän, kun kahdella makkaratikulla paistettiin yhtä aikaa 14 nakkia.
Sisällä keittiössä minä sain harrastaa frankensteinmaisia kokeita sahramileipätaikinan kanssa painien - ja jauhot vain pöllysivät! Taikinasta tuli reippaasti kuusi jättimäistä sämpylää tai keskikokoista leipää. Vieressä valmistettiin mausteisia toscanalaisia sieniä sipulin kera letkeän hienostunein ottein ja tarkan laadunvalvonnan alla.
Korillinen sahramileipiä ulkoilemassa.
Reseptit olivat Hannele Klemettilän kirjasta Keskiajan keittiö. Osaa resepteistä oli hieman sovellettu käytännön kokemuksen pohjalta. Esimerkiksi sahramileipään emme laittaneet niin paljoa sokeria kuin reseptissä käskettiin, ja sahramin jätimme nuukuuttamme pois muista ruoista. Toisaalta emme myöskään ryhtyneet metsästämään peltopyitä keittääksemme niitä kokonaisina, joten hankimme broilerin paistileikkeitä esittämään peltopyitä. Maustoimme kanaset, rullasimme nippuun ja sidoimme sieväksi paketiksi. Niin siitä tuli narutettua kanaa. Kanat keitettiin (alkoholittomassa) punaviinissä, joten ne saivat omituisen harmaan värin. Tosin nokisella valurautapadalla saattoi olla myös osuutta asiaan, mutta makua väri ei haitannut.
Joanne onki narutettuja kanasia padasta.
Jälkiruoaksi tarjoiltu omenainen munakas vaatii vielä hieman reseptin ja toteutuksen hiomista, sillä siitä tuli enemmän omenaista munakokkelia kuin lättymäistä munakasta. Munakokkelinakin se oli kuitenkin hyvää, joten nyt vain viilaamaan reseptiä. Uusien reseptien kanssa voi mennä hetki, että ne saa onnistumaan halutulla tavalla, joten onkin ihan hyvä testata niitä, ennen kuin reseptin vie pitokeittiöön.
Kattaus oli tällä kertaa melko ruskea sahramileipää lukuun ottamatta.
Kaiken kaikkiaan päivä oli mukava, ja oli hauska nähdä muita keskiaikailijoita leppoisissa merkeissä. Luulenpa, että meitä yhdistää jokin onnellisen pulleaan eloon taipuvainen hobittigeeni, joka saa meidät rakastamaan hyvää ruokaa ja hyvää seuraa. Syksyisessä kokkauspäivässämme oli ehdottomasti yllin kyllin kumpaakin.
Joannen viikinkiessumekon helman korppikirjailut saivat ansaitsemaansa ihailua.
Aïda oli lähdössä viktoriaaniseen Franzensbadin kylpyläkaupunkiin 1880-luvulle seuraavana aamuna, ja kävelypuvusta puuttui vielä hattu. Joten piti kääntyä luottomodistin, pöpin piponpunojan puoleen.
Pohjana on käytetty H&M:stä ostettua punaista huopahattua, jonka lieriä on leikattu aavistuksen pienemmäksi. Koristeeksi on isketty kolme strutsinsulkaa, muutama sulka fasaanin pyrstöstä ja koko komeuden päälle hatun kanssa samanvärinen rusetti. Sulat ja rusetti on ommeltu kiinni.
Innoitusta on haettu 1880-luvun muotipiirroksista. Alla pari esimerkkiä.
Vihreä puku oli muutenkin Aïdan
kävelypuvun suurin innoittaja, joten
punainen hattu kuului kokonaisuuteen.
Viktoriaanisissa hatuissa saattoi olla koristeena töyhtö poikineen,
vaikka hattu itsessään oli maltillisen kokoinen.
Alkuperäinen hattu.
Näin sille tehtiin.
Hatuttomuuttaan panikoiva aikamatkaaja oli rauhoiteltu ja perushuopahattu muuttunut 1880-luvun muotiluomukseksi noin tunnissa. Hattu kesti kuljetuksen matkalaukussa oikein hyvin ja näki ensimmäisen kerran päivänvalon marraskuisella promenaadilla ja iltapäiväteellä Franzensbadissa.
Hattu edestä.
Hattu takaa. Lieri oli takaa halkaistu,
nostettu ylös ja ommeltu kiinni.
Päähineet ovat tärkeä osa asua aikakaudella kuin aikakaudella. Ne täydentävät asun ja tekevät siitä huolitellun ja viimeistellyn näköisen. Jokaisella aikakaudella on omat tyypilliset, leimalliset päähineensä. Useinkaan ihmiset eivät ole historiassa kulkeneet pää paljaana vaan etenkin naiset ovat peittäneet päänsä ja hiuksensa erilaisilla hunnuilla, myssyillä ja hatuilla. Pääasiat ovat siis tärkeitä! Niinpä päätimme aloittaa Viikon pääasia -juttusarjan, jossa esittelemme kerran viikossa jonkin kaapeissamme majailevan päähineen. Viikon pääasiat löytyvät blogista pääasia-tunnisteella.
Päähineiden ja muiden asusteiden tekeminen on vallan palkitsevaa puuhaa. Ne ovat pieniä, valmistuvat nopeasti, mahtuvat pieneen tilaan, niitä voi tehdä pienessä tilassa, niitä jaksaa koristella, ja niihin menee vähän materiaalia.
Ensimmäisenä on luvassa asiaa keskiaikaisesta hännällisestã hartiahupustani. Kyseessä on näppärä keskiaikainen asuste, joka hännällisenä tunnetaan nimellä liripipe, saksalaisissa yhteyksissä hupusta käytetään termiä gugel ja etenkin myöhemmin Italian alueella termiä chaperon. Erilaiset hartiahuput tulivat Euroopassa muotiin 1200-luvun aikana ja pysyivät käytössä hieman mukautuen aina 1400-luvun puoliväliin asti. Ne olivat yleisempiä miehillä mutta, jos maalauksia on uskominen, myös naiset käyttivät sellaisia. Ne tehtiin villasta ja olivat käytössä kaikissa yhteiskuntaluokissa.
Tämä kyseinen kukkeli on tehty kahdesta kerroksesta villaa 1300-luvun naisten malliin. Naisilla oli tavallisempaa jättää huppu auki edestä ja sulkea se napeilla. Näin huppu on helpompi nostaa mahdollisten myssyjen, huntujen tai kampauksen päälle. Ruskea villa on hieman tiiviimpää ja paksumpaa, valkoinen vuori on taas melko ohutta ja harvaa, mutta mukavan pehmeää.
Huppu on yllättävän tehokas lämmitin. Olen oppinut arvostamaan sitä. Kun ilta viilenee ja sujauttaa hupun harteille ja päähän, pärjää pitkään ennen kuin tarvitsee lisää vaatetta. Huppu päässä on ollut myös hyvä nukkua teltassa. Hännässä on kyllä omat riskinsä. Omani on se verran pitkä, että se tapaa päätyä paikkoihin, joihin se ei kuulu.
Coronation of Clarette, Parfait du Paon (BNF Fr. 12565, fol. 257), 1300-luvun puoliväli.
Jälkiviisaana voisi todeta, että etukiilan yläkulmaa ei kannata tähdätä osumaan suoraan leuan alle vaan hieman alemmas. Muuten saumavarojen kanssa voi tulla ongelmia käännettäessä reunaa. Pallomaiset napit on tehty samasta ruskeasta villasta kuin huppu muutenkin, ja napinlävet on ommeltu käsin. Nappeja on yhteensä 19 kappaletta.
Käytännöllisyytensä vuoksi huppu on hyvin suosittu asuste elävöittäjien keskuudessa. Tutustu vaikkapa ystävämme Couture Mayahin suloiseen hartiahuppuun täällä.
Tänä viikonloppuna 1700-luvulla seikkaileva poppoomme L'Amusette järjesti Tampereella barokkitanssikurssin. Olimme kutsuneet Aamun meitä opettamaan. Osallistujamäärä ei ollut suuren suuri, mutta täytti sunnuntaina mukavasti tanssistudio Razzmatazzin A-salin, kun Aamu opasti höpsöä harlekiinilaumaamme metsäretkelle Chaconne d'Arlequin de Monsieur de la Montagnen tahdissa.
Chaconne d'Arlequin on miehen barokkisoolokoreografia näyttämölle. Sen on kirjoittanut ylös Raoul-Auger Feuillet. Harlekiinin hahmo periytyy aina 1500-luvulla Italiassa syntyneestä commedia dell'artesta, jonka tyyppihahmoihin harlekiini kuuluu. Harlekiini on hieman naiivi, utelias, jopa lapsenomainen, usein tukalissa tilanteissa, hieman tyhmä mutta neuvokas. Varsin veikeä veitikka siis. Tanssillisesti heittäytymistä, eläytymistä, vikkeliä jalkoja ja rentoa voimaa vaativa. Aikaisemmasta barokkitanssikokemuksesta ei juurikaan ollut apua, sillä tanssi poikkesi niin paljon tavallisesta ranskalaisesta näyttämö- ja hovibarokista.
Harlekiinimme seikkailivat uteliaina metsässä, pujottelivat kivikkoisella polulla, ravistelivat töhnää tossusta, etsivät kotia, hyppelehtivät puron yli ja suistuivat suohon hiihtelemään. Koreografiaan valmentavalla harlekiinien metsäretkellä pääsimme siis oikein satubalettimaisiin tunnelmiin. Tanssisalissa vallitsi hyvä meininki. Meillä oli oikein hauskaa, vaikka välillä toistot kirvoittivatkin ähkimistä ja kummalliset vipellykset, hypyt, 'ypyt ja loikat vaiensivat pienet harlekiinit keskittyneen hiljaisiksi. Vaikka meillä oli kaikilla aivan erilainen tausta, mitä barokkitanssiin tuli, se ei haitannut lainkaan. Ihmettelimme harlekiinin metsäretkeä aivan yhtä paljon. Oivalluksia syntyi, ja into tanssiin syttyi. Erityisen iloinen olen siitä, että mukana oli pari aivan uutta barokkitanssijaa, joista toinen oli Joanne (pikaisella torstai-iltaisella suostuttelulla bussipysäkillä puhuin hänet mukaan). Aina on myös ilo tanssin päätteeksi pukuhuoneessa kuulla, että joku uutukainen on saanut barokkikärpäsen pureman. Barokkitanssin ilosanoma leviää, jee!
Omalla chaconnellani en vielä suuresti ilahduttaisi Aurinkokuningasta. Sen verran tuskaista äheltämistä tämänpäiväinen oli, kun eilisen tekniikka- ja kikkailutreenin jälkeen kaikki vyötäröstä alaspäin huusi armoa, jalat olivat tankeaa spagettia ja rytmi oli varsin hukassa. Pari tuntia viiden sivun koreografiaan oli melko lyhyt aika, eikä siinä ajassa juuri ehtinyt hioa. Tahkosimme kuitenkin tanssin läpi ja selvisimme kertomaan siitä. Nyt pitäisi vain ahkerasti kerrata tanssia, hinkata tekniikkaa, etsiä mukaan ripaus veikeää keppostelua - ja kasvattaa kuntoa. Phuuh. Heti, kun asennon vaihtaminen tai portaiden nouseminen ei enää aiheuta tutinoita. Mutta oli se vain ihanaa - niin kuin barokkitanssi aina.
Tältä tämän kaiken olisi pitänyt näyttää. Aamu saa tanssin näyttämään niin helpolta, kevyeltä ja vaivattomalta ja tuo siihen vielä niin paljon hykerryttävää ilmaisuakin.
Viikonlopun ehdottomana helmenä oli tämänaamuisen lämmittelyn norppajumppa. Niin me vain hetkuimme puolelta toiselle kuin rantakivelle jumiutuneet kuutit ja norppa toisensa perään kierimme salia päästä päähän kaikki räpylät ilmassa. Jep, otamme tanssimisen erittäin vakavasti ja kankeasti! Mikäpä sen parempaa treeniä barokkitanssiin kuin vapauttaa sisäinen hylkeensä ja nauraen kieriä poikki tanssisalin ja jäädä käkättämään auringonlaikkuun muiden vyöryessä päälle. Muutama 1600-1700-luvun tanssimestari olisi saattanut kierähtää haudassaan, jos olisi nähnyt norppajumppamme.
Suuren suuret ja ehkä hieman tutisevapolviset kiitokset kaikille osallistuneille ja etenkin Aamulle mainiosta kurssista!
Hämeenpuiston puistofiestaan meidän piti saada Hämeen keskiaikaseuran esittelypisteelle käsityö, jota yleisö pääsisi kokeilemaan. Koska toisen sukan lisäksi myös sukkanauhat olivat hukassa, pirtaan tuli viritettyä sukkanauhaprojekti. Niinhän siinä kävi, että yksi keskiaikaseuran miehistä istahti viltille, köytti itsensä kiinni käsityöhön ja kutoi toisen sukkanauhan lähes kokonaan. Toinen sukkanauha syntyi sohvalla pian toisen kaveriksi. Nauhat ajavat asiansa: polven alle sidottuina ne pitävät sukat näppärästi ylhäällä.
Sukkanauhat ovat 12 mm leveät ja 75 cm pitkät ilman hapsuja. Lankana on käytetty oranssia ja sinistä Pirkanmaan kotityön Ohut Pirkkalankaa. Pirtaan asettelu oli hyvin yksinkertainen oo-oo-so-so-os-os-so-so-os-os-oo-oo (o=oranssi, s=sininen).
Vanhasta sukkaparista toinen sukka oli hukassa, joten ratkaisuna oli tehdä uudet sukat. Kadonnut sukka ei ole vieläkään materialisoitunut. Kylpyhuoneen nurkassa asuva sukansyöjähirviö on epäiltyjen listan kärjessä. Koska sukansyöjähirviötä ei saatu luovuttamaan toista sukkaa, avasin Medieval Tailor's Assistantin ja etsin sukkaohjeen. Jos omien keskiaikaisten sukkien tekeminen kiinnostaa, Neulakolla on myös erittäin hyvät ohjeet.
Tein lakanasta sovitusversion, jotta sain sukan istumaan. Seuraavat sukat syntyvät siis huomattavasti nopeammin valmiin lakanakaavan avulla. Sukat on ommeltu täysvinoon leikatusta villasta (Naturtuchen sipulinkuorenkeltaista). Nilkkaluiden kohdalle tilaa antavat pienet, kolmionmalliset kiilat. Jalkapohja on oma kappaleensa. Jalkapohjan saumoja lukuun ottamatta kaikki muut saumat ovat katesaumoja, jotta saumat kestäisivät paremmin. Jalkapohjan saumavarat on avattu. Koska kiilojen kestävyys epäilytti, päätin vahvistaa niiden kärjet kirjomalla niiden päälle pienet pöllöt. Sen lisäksi, että pöllöt ovat suloiset koristeet, niillä on myös käytännöllinen tarkoitus. Sukat yltävät hieman yli polven ja pysyvät ylhäällä polven alle sidottavilla sukkanauhoilla.
Tällä kertaa aika-akateemiset keräsivät kimpsunsa ja kampsunsa ja suuntasivat perinteisesti Sorsapuistoon esittelemään Hämeen keskiaikaseuran toimintaa Traconin ajaksi sekä nauttimaan conitunnelmasta.
Tosin perinteiset keskiaika- ja renessanssivaatteet olivat osalla vaihtuneet cosseiksi, kun siihen kerrankin oli mahdollisuus. Joannen tapasimme lauantaina renessanssirouva Joanne am Reininä, sunnuntaina Sandmanin Deathinä. Aïda seikkaili professori River Songina, Hilla Amy Pondina ja Elisabet Tohtorina. Teiniosastomme seilasi omilla teillään pitkin conia, pistäytyi välillä näyttämässä naamaansa ja tuomassa tavaroitaan säilytykseen teltalle, mutta todistettavasti Murmeli muistutti erehdyttävän paljon näpsäkkää Clara Oswaldia. Norppa cossasi lauantaina Sasha Brausia Attack on Titanista, ja sunnuntaina saimme nauttia ranskalaisen assassiinin seurasta.
Tohtori ja River tarkkailevat conielämää suojassa sateelta. Kuva: Norppa
Äiti, tytär ja vävypoika marssivat keskiaikateltalle. Kuva: Norppa
Kuva: Norppa
Deliriumin eväshetki isosiskon valvovan silmän alla. Kuva: Norppa
"Hei, Death! Death, arvaa, mitä!" Kuva: Norppa
"Mikä se on se sellainen, jonka nenä menee näin? Näyttää siltä kuin sen
kuonosta kasvaisi matoja? Matonenämyyrä?"
"Tähtikuonokontiainen, Deli, se on tähtikuonokontiainen." Kuva: Norppa
Amelia Pond ja River Song.
"Äiti, ihan totta, olen tarpeeksi vanha kantamaan asetta." Kuva: Norppa
"...tai vaikka kahta. Pahus, se olikin eväsbanaani." Kuva: Norppa
Aikamatka-akatemia järjesti keskiaikaseuran teltalla oheisohjelmaa lauantaina. Pidimme puolentoista tunnin croquis-piirustuspajan opettaaksemme aikamatkaajia tekemään pikaisia havaintopiirroksia. Joskus aikamatkoilla vain on tilanteita, jolloin tekniikka pettää tai sitä ei voi muista syistä käyttää ja on turvauduttava perinteiseen kynään ja paperiin. Joskus mallikin voi olla kärsimätön ja tahtoo syödä piirtäjänsä, joten on paras olla nopea ja juosta, ennen kuin lajintunnistus täytyy tehdä hampaiston ja ruoansulatuselimistön perusteella. Piirrä ja juokse -metodi kuuluu kuitenkin jokaisen tutkivan aikamatkaajan perustaitoihin.
Piirustuspaja oli Joannen heiniä, ja hän opasti hiljalleen teltalle valuneita piirtäjiä croquis-piirtämisen saloihin. Malleiksemme eksyivät mm. Saukko japanilaistyttönä yukatassaan, 11. Tohtori, Amy Pond, River Song sekä Larasca. Croquis-piirtämisessä ideana on piirtää useita luonnosmaisia piirroksia elävästä mallista, hahmottaa yleistä muotoa ja asentoa keskittymättä liikaa yksityiskohtiin. Piirsimme hyvin lyhyistä alle minuutin poseerauksista kahden, kolmen, viiden ja kymmenen minuutin poseerauksiin.
Kun pajan oli tarkoitus alkaa, juuri ketään ei näkynyt teltan liepeillä, mutta kun piirtäjä yksi toisensa jälkeen valui paikalle ja istuutui penkeille ikuistamaan malleja, yhtäkkiä huomasimme teltan olevan täynnä keskittyneitä piirtäjiä. Olimme olleet ohjelman kanssa todella myöhään liikkeellä, ja pajasta tiedotettiin vain netissä Traconin puistosivulla keskiaikaseuran teltan alla. Siihen nähden piirtäjien määrä yllätti meidät positiivisesti.
Tohtori eksyi malliksi aikamatkaajien piirustuskouluun.
Kuva: Aïda
Sunnuntaina oli menneisyyden tanssikoulun vuoro. Tarkoituksena oli tutustua Euroopan hovien tansseihin 1400-1600-luvuilta Italian alueelta, Ranskasta ja Englannista. Professori Song oli tuonut 1400-luvun Firenzestä aavistuksen laittoman elävän näytteen, tanssimestari Adrianin. Akatemian eettinen lautakunta kun ei ollut myöntänyt lupaa käyttää Henri VIII:tta - tai mitään muutakaan elävää näytettä - mutta River harvemmin kuuntelee ohjeita. Opetusremmiin liittyi myös Death.
Totta kai tanssitaitokin kuuluu aikamatkaajan perusrepertuaariin: kun ei ole tanssilattialla eksyksissä kuin kalapuikko vaniljakastikkeessa, suorastaan solahtaa juhlaväen sekaan ja saa tietää yhtä jos toistakin mielenkiintoista tai voi jopa hurmata Ranskan kuninkaan hienostuneella ranneliikkeellä tai nousta Elisabet I:n suosioon pirteällä pohjetyöskentelyllä. Olikin ilo nähdä tanssilattialla reippaita oppilaita tankkaamassa renessanssitanssien perusteita.
Sunnuntaiaamuna paarustimme aikaisin Sorsapuistoon ehtiäksemme kello 10 alkaneelle liikuntarajoitteisten cossaajien Rajoittunutta harrastamistako? -luennolle Tohtorin ja Amyn kanssa. Teltalla meitä kuitenkin odotti yllätys. Väliseinä oli romahtanut, ja kankaat lojuivat maassa. Tohtorin limsa ja viinirypäleet olivat kadonneet. Seuran käyntikortit olivat pitkin lattiaa. Lisäksi olivat kadonneet vasara ja yksi teltan seinäkeppi, jolla väliseinä pysyi pystyssä. Teltassamme oli käynyt yöllä varkaita. Olimme sulkeneet teltan lähtiessämme. Aikaisempina vuosina ei ole ollut mitään ongelmia. Onneksi olimme ottaneet kaiken vähänkään arvokkaamman mukaamme. Järjestyksenvalvojien kanssa keskustellessamme kuulimme, että puistossa oli ollut hyvin rauhaton yö ja järjestyksenvalvojilla kädet täynnä töitä läpi yön.
Miksi ihmisten pitää tehdä näin typerää ilkivaltaa? Todennäköisesti Tohtorin eväät ovat päätyneet parempiin suihin, telttakeppi yöllisen keihäänheittokisan päätteeksi Sorsalampeen ja vasara ties minne. Sitä me vain ihmettelemme, että mikä neronleimaus on ollut pölliä Tohtorin limsa ja viinirypäleet, mutta jättää keksit koskematta? Entä miksi varastaa vain vasara, kun samassa ämpärissä oli myös paljon isompi kumipäinen nuija? Toki oli positiivista, ettei teltasta oltu viety esimerkiksi villamattoa ja ettei teltasta löytynyt mitään eritteitä, telttakangasta ei oltu viillelty, köysiä katkottu tms.
Tracon on hieman kuin koticonimme, joka päättää kesän ja toivottaa syksyn tervetulleeksi. Höhlän ystäväporukan kanssa oli mukava viettää kesän viimeinen viikonloppu yhdessä. Norppa jaksoi jälleen sitkeästi dokumentoida conia ja oli uskollisesti aina objektiivi ojossa, kun haistoi jotain jännää. Kiitos Norpan, meillä on taas hulvaton conivideo, josta muistella conitunnelmia ja aika-akateemisten seikkailuja ihmeellisessä Traconiassa.
